Oppia ikä kaikki

Muistan jo peruskoulussa ajatelleeni, että ihmisen ”luovuus” on sitä, että on luokan paras piirtämisessä, villasukkien kutomisessa tai että osaa kyhätä hienoimman linnunpöntön. Valitettavasti en ole koskaan ollut erityisen lahjakas piirtäjä, kutoja tai timpuri – enkä ole vielä tänäkään päivänä. Korkeatasoisin taidonnäyte piirustustaidoistani lienee ala-asteikäisenä väkertämäni elefantti-piirros, joka näyttää kutakuinkin tältä:

IMG_5743

Teini-ikäisenä erilaisten maalausten ja piirrosten vääntäminen sekä eri taideaikakausien tyylilajien pänttääminen kuvaamataidon tunneilla tuntui minusta aina jostain syystä irrelevantilta. En koskaan oikeastaan ymmärtänyt, mitä yhteistä linnunpöntöillä ja hienoilla piirustuksilla tarkalleen ottaen oli, tai mitä niiden väsäämisellä ja ulkolopettelulla oikein yritettiin saada aikaiseksi.

Muistan elävästi kuvaamataidon tunnin, jolloin tehtävänä oli maalata surrealistinen taulu ohjeistuksella ”tee mitä ikinä haluat”. En voinut millään käsittää, mitä opettaja tehtävänannollaan haki. Muistan vain tuijottaneeni edessäni olevaa suurta, valkoista kysymysmerkkiä erittäin hämmentyneenä. Tabula rasani muuntui lopulta luomukseksi, jossa siniset, vihreät ja violetit kirahvit syövät keltaisen puun lehtiä pinkin taivaan alla. Vaikka kyseinen teos oli oman mieleni aikaansaannos, koin sen silti olevan hoopo idea koulutyöksi, saati maalaukseksi.

Rajallisista taidoistani huolimatta olen kaiken ikäisenä nauttinut käsillä tekemisestä ja ongelmien ratkomisesta. Koenkin tämän olevan luovan työn ja luovuuden ydin – linnunpönttöjen ja elefanttipiirustusten ohella. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että opettajan tehtävänannossa ja luovassa työssä ylipäätään ei olekaan aina kyse heurekamaisista, nerokkaista ideoista, vaan itse puhtaasta tekemisestä. Aloittaakseen tai tehdäkseen jotakin ei kiinnostuksen kohteiden tarvitse olla piirtämisessä, linnunpöntöissä, violeteissa kirahveissa tai edes kouluaineissa. Ei tarvitse olla Michelangelo, nikkari tai Disneyn animaattori voidakseen nauttia luovasta aherruksesta ja saadakseen jotain aikaiseksi.

Sama pätee elämässä ylipäätään. Tärkeintä on, että uskaltaa tehdä ja kokeilla. Luovuus ei nimittäin ole valmiiksi annettu synnynnäinen lahja, vaan siinä harjaannutaan ja harjoitellaan koko ajan. Harva on valmis mestari aloittaessaan, edes nimekkäimmät taiteilijat tai ydinfyysikot. Hekin kasvoivat parhaiksi, koska aloittivat tekemisen, epäonnistuivat joskus ja kokeilivat asioita uudelleen ja uudelleen.

Luovuus on tapa ajatella ja tarkastella asioita. Se on valinta siitä, mitä uskaltaa tehdä ja mitä ei. Surrealistinen tyhjä taulu voi olla unelmien täyttymys, jos siihen uskaltaa sutia ja kokeilla jotain ennen kokematonta. Toisaalta, usein kaipaamme vaihtoehtoja ja konkreettisia neuvoja saadaksemme otteen omasta aikaansaavasta rohkeudestamme. On helpompi rikkoa sääntöjä, kun ne tietää ennalta. Ilman sääntöjä meidän tulisikin pyrkiä tunnistamaan normit, jotka olemme itsellemme laatineet. Särkemällä käsitykset ”en ole luova” tai ”minä en osaa piirtää” vapautamme itsemme uusille ajattelun lakeille ja annamme itsellemme mahdollisuuden mestariteoksen luomiseen – tai mahdollisuuden vain nauttia värittämisestä.

On loistava tapa oppia luovuudesta ja omasta itsestään (ja kaikesta muustakin tässä maailmassa) yksinkertaisesti aloittamalla ja katsomalla mitä tapahtuu. Itsekin löysin lopulta oman luovuuteni ja intohimoni, en tosin kuvaamataidon tai käsityön tunneilta, vaan ongelmanratkaisusta projektissamme sekä muissa elämäni solmuissa. Löysin luovuuteni, kun ymmärsin yksinkertaisesti vakuuttua omista taidoistani. Siinä meni 20 vuotta.

Ida & Sarianna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *